Eikö ole eksoottinen rimpsu nimiä? Ainakin tällaiselle etelän tytölle ne on. Nyt olen sillä tavalla rikkaampi, että on ainakin päällisin puolin nähty ne kaikki ja oikeasti oltu siellä! Tyomatka raja-asemille vei minut niin pohjoiseen, etten ole ikinä ollut! Ihana reissu!

Eileisen illan latasin kuvia ja ikävä kyllä en jaksa niin paljon ladata kuin niitä tuli otettua - noin 370kpl, jolloin loppui muistitila kortilta. Muutamia laitan tässä siinä järjestyksessä kuin matka edistyi.

Urkin kansallispuiston

yksi pieni osa, idyllinen Raja-Joosepin kenttä, niiinkuin sitä paikallisesti nimitetään:

 

Täällä viime vuosisadan alkupuolella elänyt erämaafilosofi Josef Sallila  tunnettiin paremmin nimellä Raja-Jooseppi, ja kun sodan jälkeen perustettiin uusi raja-asema ihan hänen asumuksensa läheisyyteen, se nimettiin hänen mukaansa.

Jooseppi oli metsämies, kalastaja, poronhoitaja, helmenkalastaja. Siihen aikaan joessa oli runsaasti jokihelmisimpukkaa, ja hän oli asiantuntija niiden suhteen. Nykyäänkin helmisimpukkaa on joessa edelleen, mutta sen pyynnistä saa 15000 euron sakon per helmi (oikeammin: avattu simpukka).

Ivalo-hotellissa oli somat nahkatuolit ja upeasti joki ihan ikkunan alla! Luxusta!

 

Pihalla kasvoi jokin minulle outo pajukasvi, jossa oli ihanaiset pörröiset kukat ja persikanpehmeät varret - en ole pajuissa ennen sellaista samettista pintaa havainnut. Tai sit se ei oo paju ollenkaan, vaik kukka näyttää kissalta.

  

Matka jatkui uljaita maisemia ihaillen. Inarinjärvi teki minuun vaikutuksen kun nyt lopulta omin silmin näin. Tulin ihan liituketuksi.

 

 

Rannat olivat paikoin jännän kivisekoituksen peittämiä. Sitä ja metsien pystyssä sojottavia juurakoita katsellessa tulivat etsimättä mieleen kertomukset jättiläisistä, noidista ja muista satuolennoista.

Yksi turistipaikka oli komean näköinen lippurivistönsä kanssa. Ja sille ei nyt kuulkaa voi mitään, että nämä kuvat ovat ei-maailman-parhaita. Piti vaan räpsiä sinne päin bussin ikkunasta ja toivoa parasta, sillä kuljettajalla oli painava kaasujalka, eikä mitään kuvaustaukoja voinut ajatellakaan, vaikka minä kyllä olisin mielelläni tähtäillyt pidempään ja hartaammin. Mutta tällä kertaa näin. Toivottavasti tämä kuitenkin ilahduttaa teitä blogin lukijoita ja saatte edes vähän käsitystä siitä mitä minä ehdin nähdä.

 

   

Hietajoen taukopaikka näytti siltä, että siellä on joskus ollut elämää enemmänkin. Ja voi tietty olla, että nykyäänkin on, kesällä, kun turistit liikkuvat. 

  

Tuo punakattoinen  rakennus oli muistaakseni vielä Suomen puolella, Näätämössä ja sitten siirryttiinkin jo Norjan puolelle.

Ennen Kirkkoniemeä poikkesimme mahtavasti pauhaavan kosken äärelle. Lumisen talven jälkeen sulamisvedet saavat aikaan komean näyn. Ei tee mieli mennä sekaan. 

 

Piti ottaa oikein kuva kosken nimestä, kun eihän sitä noita ulkomaankielisiä millään muista. Mainitsin siitä mukanamme kulkeneelle paikalliselle 'oppaalle', niin hän suomensi sen: Kolttakoski.-  Niinpä tietysti! Kyllähän sen tuolla nimellä muistaa ihan helposti!     

 

Sitten kun katsoi jalkojensa alle niin ihan huippasi päästä:

  

Lunta oli vielä pohjoisen puolella monin paikoin.

 

Tämä on aivan uusi hotelli kaupungin satamassa, jossa sen ympärillä on melko lohduttomia, tavanomaisia teollisuus- ja satamanäkymiä. Rakennus itsessään tietty oli hieno ja tyylikäs. Joidenkin mielestä tällainen pelkistetty pohjoismainen yksinkertaisuus on hienoa, mutta minä tykkään enempi kruusauksesta ja kimalluksesta.

Kukat sentään on aina yhtä nättejä.  

 

Tuolla mäellä oikealla keltainen rakennus on Venäjän konsulaatti, sen edessä tiilirakennuksessa paikallinen poliisi. Tuon kirkon kellot mäikäsivät lähteissämme. Norjassa vietetään edellen helluntaita kaksoispyhänä ja nyt oli helluntai-aatto. Viinakauppa ei ollut auki ja norjalaisilla pitkä viikonloppu vapaata. Miksei Suomessa olla tolleen viisaita näiden pyhien kaa?

 

Hullut suomalaiset (joo, on ne mun työkavereita, kuvitelkaa nyt!) halusivat heittää talviturkin Jäämereen ja toteuttivat aikeensa ihan sataman vieressä. Meidän kuljettaja oli kertonut kaupungilla tuttavilleen ja niinpä tätä tapahtumaa saapui ihmettelemään kokonainen bussilastillinen venäläisiä turisteja. Siksi(kin) minä jouduin jättämään kastautumisen toiseen kertaan, kun ei ollut uikkaria mukana. PAKKO mennä uudelleen! Täytyyhän sitä ihmisen uida joka meressä, joka kohdalle osuu, eikö?

 

Sitten kun saatiin uimarit kuivateltua ja kuvattua, jatkettiin valtakuntien rajalle. Upeat maisemat.

         

Jonkin matkan päässä Venäjän puolella on se surullisenkuuluisa Nikkelin kaupunki. Miesten elinikä 45 vuotta.

  

    

Vähitellen alkoi näkyä väriä ja kasvillisuutta. 

 

Petsamoon saavuttaessa olisi ollut tosi makea paikka kuvata kolme viime vuosisadalla Venäjällä vaikuttanutta suurta: yhdessä kurvissa kaupunkiin saavuttaessa näkyivät yhtä aikaa rinnakkain sipulikirkko, Leninin patsas ja sotamuistomerkki. Harmi, että se meni ohi vilauksessa. 

 

Taukopaikan kartasta näkyy osa reittiämme. Täällä on upeita kalliomuodostelmia, vaikeapääsyisiä kalliohuippuja. Ei ihme, että se (Petsamo) on joskus valittu luostarin paikaksi. 

 

Taas näkyi halo! Tämä oli vielä suurempi kuin se Murmanskissa näkemäni. 

Kulahtanut aita teki jänniä kirjoitusmerkkejä lumeen. 

Kuolan niemimaalla oli suuria taisteluita sodan aikana. Tästä kun autot ajavat ohi, ne tyyttäävät kovaa ja pitkään kaatuiden muistoksi ja kiitokseksi.

Tekokukat kestävät huomattavasti pidempään kuin aidot.