Herätys puoli viideltä sunnuntaina, ja kunnon uskovaisethan eivät ennen jumalanpalvelusta syö, eivät juo. En minäkään, sillä vatsanihan oli siihen aikaan vielä täysin unten mailla.

Lähtiessämme oli vielä pimeää, alkumatkasta vielä nukutti, mutta kun aurinko rupesi näkymään punaisena viivana horisontissa, yritin saada siitä kuvia. Silmä vain aina näkee moninkertaisesti enemmän, minkä kamera pystyy tallentamaan.  

Minulle syntyi kymmeniä 'taidevalokuvia', kun tähtäilin ikkunan läpi maisemia. 

 

Mutta sitten matkalla, kun tie muuttui asfaltista hiekkatieksi, tekivät tenän bussin jouset. Miespuolinen 'asiantuntija' kertoi minulle, että Scaniassa on ilmajousitus, mutta enpä tiedä - minusta näytti, että kuljettaja haalareissaan könysi bussin alla ja penkkien välissä sisällä yrittäen kiristää loppuun kuluneita jousia, jotta ne edes vähän pehmentäisivät kuoppaisen tien tuomaa tärinää ja töyssyjä. Mutta minkäs teet, jos jouset ovat yhtä vanhat kuin bussi (ainakin 30 vuotta!) eikä niille koskaan ole tehty mitään? Kuljettaja korjasi niitä pariin otteeseen, monta tuntia, ja koko matkan aikataulu meni ihan poskelleen. Emme ehtineet Varsugaan aamujumalanpalvelukseen, ja paasto jäi 'turhaksi', sillä korjausta odotellessa tuli nälkä.  

Kaikki uusi, minkä näin, piti tietysti ikuistaa. Siellä päin on maaperä jännittävästi eri väristä kuin meillä, punaista. Aurauksen jäljiltä tienvieret olivat tosi nättejä verrattuina meidän harmaanlikaisiin. Punaiseksi värjäytynyt lumi oli hienoa!

 

 

Näitäkin kuvia tuli otettua kymmeniä samankaltaisia, eikä mikään niistä vallan hyvä. Mutta muistoksi riittää. Sitten kun jalkauduimme, otin lähikuvia lätäköistä. Miten niin, ihan pöhköä? Keräsin myös maata muovipussiin, siitä voi uuttaa maalia temperavärinä käytettäväksi, vaikkapa ikoninmaalaukseen. Ja kiviä tietty keräsin, tuo punainen on jotain minulle uutta, liuskemaista ja kaunista. Pesin ne kivet ja sivelin kynsilakalla, että väri tulisi paremmin esiin. Laitan niistä helmikorun, kunhan inspis iskee. 

Lopulta, lopulta, kun kello oli jo kiertänyt iltapäivän puolelle, näkyivät Varsugan ensimmäiset rakennukset !

 

 

 

Matkalla parkkipaikalta kirkolle tien vieressä oli pieni tsasouna, jossa voi rukoilla vääräuskoisina kuolleiden, abortin tehneiden ja abortissa kuolleiden sielujen puolesta. Siellä oli hurjan näköinen ikoni, tukka sekaisin ja tuikea ilme, kuin Meduusan pää, minun mielestäni. Sitä ikonia oli kaupan lafkassakin. En ostanut. Tämä on kuulemma ainoa paikka missä voi rukoilla näiden asioiden puolesta. Tai siis missä saa avun.

Pääkirkkoa korjataan ulkoapäin. Opas kävi pappilasta avaimen, että pääsimme sisään. Pappi oli kylällä vihkimässä hääparia.

Kirkossa oli kaksi suurta salia.    

 

Eteisen pöydällä kelloja.

Kirkossa käytyämme ja matkamuistot ostettuamme lähdimme läheiseen taloon lounaalle. Istuimme keittiön pöydän ympärille koko porukka. Suurperheen emäntä oli tehnyt lihakeittoa, josta kätevästi lihapalat poistamalla saatiin kasvisruokavaihtoehto ja minullekin siis jotain suuhunpantavaa. Venäjän sydänmailla  ei ole kasvisruokailijoista kuultukaan, siksi minäkin aina epäröin tässä maassa reissuun lähtöä. Ei sitli, kaikki ruoka tässä maassa on maukasta ja emännät taitavia kokkeja, ja kehooni kertyneen vararavinnon avulla kyllä pärjään vaikka viikon syömättä!

Alkoi paluumatka, jonka ensimmäinen pysähdys oli jo seuraavassa kylässä, missä myös haettiin kirkon avain läheisestä talosta, että pääsimme sisään. Täällä sytytettiin kynttilät ikonien eteen ja pidettiin pieni rukouoshetki. Miedän matkaamme lähti Varsugasta eräs partasuu mies kahden lapsensa kanssa, määränpäänään Umba, joka oli meidän matkamme varrella. Hänellä oli komea lauluääni, ja osoittautui, että hän oli entinen pappi, joka oli pantu viralta siksi että oli eronnut ensimmäisestä vaimosta ja ottanut uuden. Kuului olevan energinen ja aikaasaava mies, täynnä suunnitelmia tulevaisuuden varalle.

 

Rukouksista: sama Isä meidän kuin luterilaisessa kirkossa lausutaan ääneen, lauletaan sillä ominaisella kirkkonuotilla venäjäksi. Matkan aluksi ja aamulla opas luki rukoukset, ja myös välillä, kun odotimme auton korjaamista. Tykkäsin erityisesti siitä, kun oppaan - maatuskan - aviomies, baatjushka, eli luostarin pappi kävi autossa siunaamassa meidän matkamme ja risti vielä erikseen vaimonsa.

Pitkän ajomatkan päätteeksi saavuimme illalla kuuden jälkeen Umbaan, missä meille avautuivat aluemuseon ovet. Paikallinen opas esitteli museon vitriinit, mihin aivan kaikilla ei mielenkiinto enää riittänyt. Yllätysiltapala oli järjestetty paikallisen pyhäkoulun tiloihin, missä sitten istuimmekin koko illan odottamassa matkan jatkumista. Siellä minulle oli erikseen kasvisruoka - paistettuja pavunpalkoja, ISO lautasellinen. Muille oli lihatäytteisiä pelmeenejä. Tuntui nololta, kun nuori pappi mustassa kaavussaan lateli lautaselleni ruokaa. Päälle vielä teetä, piirakoita ja vatruskoita, mistä tuli niin täysi olo, ettei varmaan viikkoon tekisi mieli syödä!

Auton korjaukseen kuljettaja ja paikallinen mekaanikko käyttivät koko illan. Opas taas käytti aikansa soitteluun ympäriinsä saadakseen meille kuljetuksen takaisin Murmanskiin, jonne Umbasta on vajaat 400 km. Vaihtoehtoja oli useita -

1)yöpyminen rautatieasemalla ja ekalla mahdollisella junalla eteenpäin, (ei kiitos!)

2) osa porukasta pikkuautolla, osa jäisi odottamaan bussin korjausta. Tässä oli vitsinä se, että meistä osan todellakin piti olla ma-aamuna töissä. Osa olisi ollut valmis maksamaan tuhat ruplaa lisää päästäkseen sovittuna aikana kotiin, mutta osa taas piti täysin mahdottomana mitään lisämaksua. Yksi nainen rupesi ihan hysteerikseksi ja sai aikaan epäsopua ja riitaa, pahoitti oppaan mielen ja monen muunkin.

3) Bussiyhtiö lähettää toisen bussin tilalle. Siis Murmanskista, josta matka Umbaan kestää ainakin 6 tuntia!  Miksi sitä ei tilattu heti, kun ongelmia ilmeni? Se olis jo täällä!

4) Tilataan pikkubussi Umbasta, sen saapumiseen ei menisi kuin yksi tunti. Mutta siihen mahtuu vain 8 henkeä! Ja pyhäkoulun pappi ja opettaja olisivat myös kyydin tarpeessa, siis tarvitaan kyyti 13 hengelle?

Kello 10 illalla oltiin päädytty siihen, että otetaan se pikkubussi ja loppuväki tulee paikallisen mekaanikon kyydissä pikkuautolla. Tehtiin siis tilaus ja ruvettiin odottamaan. Osa väestä siirtyi ulos bussipysäkille, ikään kuin se jotenkin edesauttaisi kuljetuksen saapumista. Se hysteerinen nainen tuli sisälle huutamaan, että kyyti lähtee ihan kohta! Mekin siis siirryimme ulos palelemaan. Bussia ei voinut pitää tyhjäkäynnillä kovin kauan - akusta kuluu virta! Kun opas sanoi, että tunnin kuluttua tulee bussi, tiesin jo ettei siihen kannata luottaa, sillä varmaan oli kyse siitä, että kuljettaja herätetään siihen aikaan ja rupeaa valmistautumaan lähtöön.- Niin kävikin, mutta lopulta puolilta öin olimme matkalla. Satoi räntää, ja ensimmäisessä mutkassa auto lähti heittelehtimään. Kuljettaja sai auton hallintaansa, joutuakseen vain uudestaan liirtoon. Nopeus oli noin 60km/h, ja heti heräsi kyksymys, onko autossa talvi- vai kesärenkaat. (talvi!) Vielä kolmannenkin kerran auto lähti omille teilleen, mutta pysyimme tiellä. Kuljettaja (nuori mies) vakuutti että ei hätää, ei syytä pelkoon, hän on ensiluokkainen ammattikuljettaja!  Siinä vaiheessa hänen vakuuttelunsa eivät kyllä enää tehonneet, ja minä istuin siinä etupenkissä lumipyryyn tuijottaen koko kuuden tunnin matkan, ehkä välillä vähän torkahtaen.

Bussi jäi Umbaan. Kuljettaja jäi bussin luo odottamaan korjausapua, jonka oletti saapuvan ehkä maanantai- iltana. Tässä maassa ei voi omaisuutta jättää kadunvarteen vartoimatta, ikinä ei voi tietää mitä siitä on jäljellä seuraavana päivänä.